Hyvä jalkapalloilija on teknisesti ja taktisesti osaava, riittävän nopea, voimakas ja kestävä sekä henkisesti vahva - siis taitava. Taito ei ole mikään irrallinen saareke, vaan iso kokonaisuus. Se on yläkäsite, jonka alle kuuluvat kaikki muut ominaisuudet. Kun pelaajan tekniset, taktiset, fyysiset ja henkiset kyvyt ovat keskenään sopivassa tasapainossa, hän on taitava.

Taito tarjoaa pelaajalle tarvittavat työkalut itse pääasiaan, eli peleihin sekä yksittäisiin pelitilanteisiin. Hänen todellinen osaamisensa mitataan vasta silloin kun kentällä on myös vastustaja, silloin kun tilaa ja aikaa on vähän, silloin kun ratkaisut on tehtävä nopeasti. Jos pelaaja onnistuu siirtämään vahvuutensa otteluun, käyttämään ja soveltamaan taitoaan jatkuvasti muuttuvissa pelitilanteissa, hän on PELITAITAVA. Termi kuvaa osuvasti taidon tärkeintä ja jalostuneinta muotoa.



Nykyään tapaa runsaasti nuoria pelaajia, jotka yksin harjoitellessaan tekevät pallon kanssa melkein mitä haluavat. He harhauttelevat, nostelevat palloa ilmaan, pitävät sitä hallussaan monin eri tavoin. He hiovat kikkojaan, kehittelevät uusia temppuja ja kilpailevat kaveriensa kanssa siitä, kuka osaa erikoisimman tavan ottaa pallo haltuun. Kaikki tämä on hauskaa ja kehittävää, mutta läheskään jokainen pallojonglööri ei ole pelitaitava futaaja.

Yllättävän usealta nuorelta, sinänsä taitavalta, pelaajalta puuttuu yksinkertainen, omalle joukkueelle hyödyllinen ja peliä edistävä syöttötaito. Hyvä syöttö on paljon muutakin kuin sitä, että pallo ”menee omille”. Hyvän syötön tuntomerkkejä ovat myös sopiva kovuus, suuntaus, mahdollisesti kierteisyys, eli lyhyesti sanottuna tilanteenmukaisuus.



Onnistuneeseen syöttämiseen liittyy oleellisesti myös kaikki se, mitä pallon vastaanottaja tekee ennen syöttöä, pallon haltuun- tai mukaanottohetkellä ja sen jälkeen. Entä miten ja mihin pallon syöttänyt pelaaja liikkuu syöttönsä jälkeen? Tai miten ns. kolmas pelaaja toimii, kun ensimmäinen syöttö on liikkeellä?

Kaikki tämä on pelitaitoa, jolla on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä jonglöörimäisten sirkustemppujen kanssa. Puhumattakaan siitä, ymmärtääkö pelaaja milloin kannattaa syöttää, milloin kuljettaa, milloin laukoa. Tai puolustamisesta - laadukas vartiointi, taklaaminen ja pallonriistäminen vaativat niin ikään paljon taitoa, paljon pelitaitoa.

SPL:n huippujalkapallojohtaja Petri Jakonen on esitellyt suomalaisvalmentajille useaan otteeseen liiton kunnianhimoista kehityssuunnitelmaa, jonka päätähtäin on vasta vuodessa 2020. Ohjelman yksi tärkeimmistä osa-alueista on pelaajakehitys, mikä kuvastaa hyvin Palloliiton järkevää ja pitkäjänteistä tapaa viedä suomalaista jalkapalloa eteenpäin.



Kun Jakonen puhuu pelaajakehityksestä, hänen usein käyttämänsä esimerkki kuuluu jotakuinkin näin: ”Junnufutiksessa olisi päästävä eroon siitä, että kentän laidalta kuuluu jatkuvasti huutoja ’syötä, syötä, syötä’. Olisi päästävä siihen, että käytetyin ohje olisi mieluummin ’haasta, haasta, haasta’. Pelaajia on kannustettava rohkeuteen.”

Mitä ihmettä? Pelirohkeus on toki taitavan futaajan tärkeimpiä ominaisuuksia, mutta eivätkö juuri syöttötaito ja kaikki se, mitä hyvä syöttäminen sisältää, kuulu asioihin, joissa olemme eniten maailman huippua jäljessä? Totta - kyseessä on vain esimerkki, mutta kun esimerkkejä käytetään, myös niiden sisältö on tärkeä.

Nuorista suomalaispelaajista löytyy suhteessa ihan riittävästi hyviä haastajia, mutta aivan liian vähän hyviä syöttäjiä. On taitoa, muttei välttämättä pelitaitoa. Siinä on suuri ero.

MP 25.08.2011