Jarno Parikka on erikoinen futaaja, sillä tuntuu siltä, ettei Jarno herätä negatioita edes pahimpien vastustajien parissa. Jarnon ura Suomessa on upea ja onkin surullista, miten ura loppui liian varhain. Ja niin kuin muillekin on joskus käynyt, jonkun muun päätöksellä. Polven etummainen ristiside olisi kestänyt, mutta rustovamma ja sen aiheuttamat kivut eivät antaneet ajankaan kanssa mahdollisuuksia jatkaa.
– Olen onneksi, jos niin voin sanoa, joutunut kasvamaan jo viime vuonna futisuran lopettamiseen. Teimme vuosi sitten keväällä päätöksen, jossa lopetan repimisen, laitan itseäni kaikessa rauhassa kuntoon ja hoidan opiskeluja happea ottaen.
– En halunnut enkä halua nytkään tehdä lopettamisestani isoa numeroa, mutta sain niin paljon viestejä ihmisiltä, että haluan kiittää kaikkia Teitä tuestanne. En ole osannut vastata ja siksi vastaan tässä ja näin. Kiitän Sinua avusta, tuesta, myötäelämisestä, yhteistyöstä ja ystävyydestä pelivuosieni varrella. Kannustus ja tuki on merkinnyt minulle enemmän kuin voin sanoin tässäkään ilmaista. Kiitos!
HJK on aina ollut Jarnon seura.
– On itsestään selvää, että haluan kiittää Klubia tästä uudesta mahdollisuudesta. Vielä enemmän haluan kiittää Klubia ja klubilaisia, meitä, kaikista yhteisistä hetkistä, peleistä, taistelusta ja upeista vuosista. HJK merkitsee minulle todella paljon. Olen saanut pelata uskomattomien Ihmisten ja Pelaajien kanssa, seurata monen pelaajan uraa myös yhteisten vuosiemme jälkeen.
– Kiitos Klubilaiset, pelikaverit, valmentajat, seurassa työntätekevät, palkolliset ja vapaaehtoiset ja ilman mitään lipitystä, kiitos Klubikannattajat! Meillä on ollut hieno suhde ja sain kokea suhteen vahvuuden pelatessani VPS-paidassa Klubia vastaan. Olen aina ollut ja olen aina ylpeä Klubilainen!
Visiitti Vaasaan on sekin jäänyt mieleen. Toinen raitapaita herättää tunteita ja muistoja.
– Haluan kiittää myös Vaasan Palloseuraa, vietin kolme hienoa vuotta Vaasassa. Kiitos Vepsu ja kiitos vaasalaisille futisihmisille.
Jokainen auttaja tuntee itsensä Jarnon omasta listasta, se on varma.
– Kiitos kaikille valmentajilleni. Olen ollut onnekas. Kiitos KOPSE, Tom, Faija ja Seppo siitä tärkeästä tuesta ja alusta.
– Kiitos Pekka, Timo, Jallu, Niisku, Dalla ja Rasse opeista, jotka veivät minua eteenpäin kohti seuraavaa.
– Kiitos Jyrä, Kimppi, Timo ja Rive sinivalkoisesta, siitä toisesta joukkueesta, jolle pelasin aina niin kuin osasin.
– Kiitos kouluille, Märskylle, Tompalle ja Rädelle.
– Kiitos liigavalmentajilleni HJK:ssa ja VPS:ssä. Keke, Antti, Jallu, Oka, Pete ja Bana. Kiitos häviöistä, voitoista, vaatimuksista ja palautteesta.
Listaahan voisi jatkaa vielä ja jatketaan. Futiksessa on paljon erilaisia ja erilaisten roolien ihmisiä.
– Kiitos muille futisihmisille, jotka ovat tukeneet, auttaneet ja kannustaneet vuosien varrella. Opa, Julma, Teme, Gunu, Harri ja Tomppa pitivät aina huolen niin kamoista kuin tietynlaisesta kasvatuksestakin. Peltsi, joskus unohtaenkin, Takku, Pekka ja Laku hoitivat kaiken muun kuntoon. Sasu, Tonto, Pylvis, Härkä, Jabe, Antsu ja Tuomas, te kaikki jouduitte auttamaan minua liikaakin, mutta mies tuli kuntoon.
– Harri ja Paula täyttivät vatsan, Mape auttoi perhettä sopeutumaan uuteen mestaan. Hessu ja Jousi laittoivat kentän minttiin, Ville auttoi aina ja oli tukena ja Kassu hoiti kengät aina viimeisen päälle.
– On kurjaa lopettaa, mutta joskus käy näin. En ole vielä sinut asian kanssa, mutta sen verran olen ehtinyt miettiä ja muistella vanhoja aikoja, että voin olla paljosta kiitollisuuden lisäksi myös ylpeä. Kiitos futis, olet paljon vienyt, mutta olenpa sitten saanutkin.
– Ja se viimeinen kiitos menee kahdelle omalle perheelleni, siinä missä kasvoin ja sitä, mitä kasvatamme yhdessä nyt.
